Minä olen Eikka

Minä synnyin reilu vuosi sitten, puolen päivän jälkeen kauniina talvisena päivänä. En tullut varsinaisella syöksyllä maailmaan, mutta kiire minulla kyllä oli. Painoin aavistuksen verran enemmän kuin veljeni, mutta olin myös muutaman sentin lyhyempi. Ulkonäköni oli vauvana ihan omalaatuinen, näytin siis ennenkaikkea itseltäni. Sain täyden kympin pisteet ja kotiinlähtökin tapahtui tosi nopeaa. Kotona aiheutin pientä hämminkiä, isoveli oli aivan ihmeissään tästä pienestä paketista ja vanhemmat vähintään yhtä pihalla ihan kaikesta.

Ensimmäisinä elinkuukausinani ihmettelin, tuijottelin, itkeskelin ja hymyilin. Äidin mielestä olin sievä ku nukke. Vattanpurut vähän piinasivat ja kova itkeskely jatkuikin toista kuukautta. Onneksi yhtäkkiä vaivat loppuivat kuin seinään ja äitikin pystyi vähän huokaseen. Maaliskuussa sain ihkaoman nimen ja monta mainiota kummitätiä -ja setää. Oikea nimenihän on Eino Werner Iisakki, mutta työnimeni "eikka" tuli jäädäkseen. Mummut koittaa välillä puhutella minua oikealla nimelläni, Werner, mutta siihen en reagoi juuri mitenkään. Kyllä minä sen oikean nimeni vielä joskus hoksaan!

Kesällä olin jo "kauhean iso", ryömin viimapäänä menemään, heräsin joka aamu viimeistään 6.00, söin kiinteitä (ja tissiä kylykeen) ja aloin innostua isoveljen touhuista aina enemmän ja enemmän. Kesä oli onneksi tosi lämmin, viihdyin hyvin vähissä vaatteissa ja varjossa oli mukava veivata sitterillä.

Syksyllä kehityin hurjaa tahtia, nousin pystyyn ja otinki tähän pikku kaasariin monen monta kopsua. Luovuin myös tissistä sekä korvikkeista ja siirryin tavalliseen maitoon. Luonnetta alkoi kertyä rutkasti, olin myös sairaana mikä vähän harmitti, mutta siitä huolimatta syksy huipentui ensiaskeliin! Joulun alla meninki jo täyttä päätä, eikä vanhemmat tahtoneet pysyä perässä.

Nykyään olen mahottoman touhukas taapero, ja kerkiän kyllä koluta sen miljoona paikkaa äidin laittaessa pyykkejä kuivumaan. Inhoan pukemista yli kaiken ja mieluiten pyörisinki ympäriinsä ihan syntymäasussa. Mieluisia asioita minulle on kirjat, muumi (ylläri) ja piilo -sekä takaa-ajoleikit mehmelin kanssa. Ruokia syön vaihtelevasti, mutta maitoa imen niinku pesusieni. Öisinki iskee vielä jano, useamman kerran. Tuttia en koskaa oppinu syömään, mutta öisin saatan imeskellä unilelua. Osaan laulaa Slayerin biisissä mukana yhen osion (tähän semmonen itkunauru-hymiö) ja tiskikoneen avautuessa olen viivana paikalla. Osaan monia sanoja ja olen oppinut komentamisen jalon taidon.

Olen ottanu paljon osumaa isoveljen rynnimänä, mutta nykyään osaan jo piettää puoliani. Osaan myös koijata muita, osaan esimerkiksi ampasta sörkkimään Eemelin legorakennelmiin just sillon, ku velun katse harhailee muualle. Tykkään irvailla ja hauskuuttaa, mutta olen paljon isoveljeäni herkempi ja tarvitten enemmän syliä.

Kooltani olen pikkuruinen. Paino- ja pituuserot eivät ole 1-vuotiaana isot veljeen verrattuna (kun hän oli saman ikänen), mutta ruumiinrakenne on täysin erilainen. Onneksi opin kävelemään ennen hoidon alottamista, koska oisin helposti jääny jalkoihin. Ymmärrän jo yllättävän paljon, osaan testailla vanhempia ja tiedän mitä tietyistä jutuista seuraa. Olen ihana oma itseni, vielä kovin pieni, mutta silti jo kauhean iso. Viime vuosi meni ennätysnopeaa ja innolla odottelen uuden vuoden tulevia seikkailuja, tietoja ja taitoja.

<3

-Hanna